keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Vaeltava nainen

Paljon on elokuvia, joissa nuoret miehet vaeltelevat suurkaupungeissa eksistentialistisia kysymyksiä pohtien. He polttavat tupakkaa ja juovat kahvia ja ehkä jotain sivistynyttä, ranskalaista alkoholia (calvados käy). He matkustelevat ympäriinsä raitiovaunulla. He pummaavat ystäviltään rahaa tai heidän ystävänsä pummaavat heiltä rahaa, eivätkä he yhtään tiedä, mitä tehdä elämällään. He rakastuvat johonkin hankalaan naiseen (vaeltava mies on aina hetero), joka ei katso heitä silmiin. On yleensä mustavalkoista, koska siten kaikki näyttää tyylikkäämmältä. Oikein mihinkään ei päädytä, paitsi ehkä jonkun kuolemaan. 


Missä ovat elokuvat kaupungissa vaeltavista nuorista naisista? Eikö eksistentialistinen haahuilu ole heille sallittua? Onko niin, että nainen on joko pinnallinen ajattelematon hepsankeikka, tai jo ymmärtänyt elämää pohtiessaan, että se kulminoituu kuitenkin lopulta äitiyteen? Äitiyden hyväksynyt nainen on jo hyväntuulisena kotona ja harjoittelee perunoiden keittämistä ja sukanvarsien neulontaa. Pinnallinen hepsankeikka puolestaan on kapakassa luomiväriä silmissään ja kohtelee eksistentialistista nuortamiestä kehnosti, koska on niin pinnallinen ja huoleton. 

Minä haluaisin nähdä elokuvan, jossa nuori nainen kulkee calvados-pullo olkalaukussa raitiovaunulla ja kohtaa hankalia ihmisiä. Hän käy työvoimatoimistossa, jossa hänelle naristaan. Hän juo mustaa kahvia hyvän ystävänsä kanssa, joka ymmärtää kaiken, ja sitten huonon ystävänsä kanssa, joka ei ymmärrä mitään. Metroasemalla häntä lähentelee joku keski-ikäinen juoppo. jota hän lyö Camus’n Sivullisella päähän. Elokuva päättyy rantaan, jossa nainen juo calvadosta suoraan pullosta lahdelle tuijottaen ja miettii vakavia. Mistä sen näemme? Hänen silmistään.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti