Talviaika

Eletään sitä aikaa vuodesta, kun pienet tikkitakkeihin puetut terrierit hytisevät sivuviimassa kadunkulmissa, ja ovisyvennyksiin makuupusseineen käpertyvät kodittomat näyttävät entistä lohduttomammilta. Holyroodiin ei ehdi lähteä lenkille, ennen kuin aurinko jo laskee. Eikä kyllä usein huvittaisikaan, kun tuuli puhaltaa 50 mailia tunnissa ja räntäsade puhkoo reikiä poskiin.

Naapurin Sainsbury's soittaa ylevän kuuloisia joululauluja ja pakottaa henkilökunnan pukeutumaan räikeisiin akryylisiin jouluvillapaitoihin. St. Andrew's Squaren joulumarkkinoiden venetsialaiskarusellissa istuu vierekkäisten höyhentöyhtöisten hevosten selässä keski-ikäinen pariskunta ja nauraa koko karusellimatkan alusta loppuun, vilkuttaa joka kerta ohi pyörähtäessään tapahtumaa kännykällä taltioivalle tuttavalleen.  

Kämppikset ovat luhistumassa opiskelutaakkojensa alle, heidän silmänsä seisovat päässä sillä tavalla kuin kolmen esseedeadlinen kanssa kamppailevien ihmisten silmät seisovat. Itse tekee mieli vain vähän käpertyä syrjään, mietiskellä ja horrostaa; elää suklaalla ja juustolla ja joulumarkkinoiden kuumalla kirsikkaviinillä. Lepääminen tuntuu tähän vuodenaikaan hyvältä, aina silloin kun siitä ei tunne syyllisyyttä. 

Olisi monta projektia, joihin olen sidottu. Rahaa niistä ei saa, mutta opettelen ajattelemaan ettei se syö niiden validiteettia. Jos teen 11-tuntisen kirjoituspäivän, niin kuin viime aikoina olen monesti tehnyt, on se yhtä legitiimiä työtä kuin joku muukin. Universumin palkkapussista ilmestyy välillä kadulle Sainsburyn kuponkeja ja kahden punnan kolikoita. Koska en saa tällä hetkellä rahaa yhtään mistään (niitä kahden punnan kolikkoja lukuun ottamatta), en edes jaksa potea syyllisyyttä moisesta kirjoitteluhedonismista.

Jonkunlaisia kunnianosoituksia putoilee. Kiitettävin arvosanoin valmistuminen, lyhytelokuvahankkeeseen valinta. Kai siitäkin voi paukutella henkseleitään, että on taas käynyt yhden NaNoWriMon läpi ja laittanut 50 000 sanaa jonkinlaiseen järjestykseen. Paikalliset sanovat, että pitäisi enemmän toitottaa omaan torveaan, ei kuitata kaikkea vaatimattomana. Minä puhun toisena äidinkielenäni self-deprecationia. On kasvatettu siihen, ettei pitäisi ylpeillä; lankeemuksen edellä ja niin edespäin. 

Ylpeyttä varastaa pienistä salaisista hetkistä, keskenään, oman päänsä sisällä. Ja eiväthän nämä tärkeitä ole, sen tärkeämpiä kuin muutkaan. Liian monta ylimielistä elokuva-alan nuorta miestä on nähty, että tästä jaksaisi tehdä itselleen elämää suurempaa. Miten Ryokan asian ilmaisee...

En eläissäni ole viitsinyt tavoitella menestystä:
antaa kaiken mennä niin kuin se luonnostaan menee.
Säkissäni on muutama kappa riisiä,
lieteni vieressä sylys polttopuita.
Turha kysyä oivallanko totuuden vai hourailenko;
mitä minä tiedän maineesta ja hyödystä.
Yöllä sade lyö majani olkikattoon -
ojennan jalkani, loikoilen laiskana.

(suom. Kai Nieminen) 

Jotenkin tuntee itsensä nohevaksi kun jaksaa herätä kahdeksan aamujunaan sunnuntaina. Nurmikot ovat kuurassa, aamulinnut aloittavat laulunsa yksitellen: ensin lokit, sitten punarinta. Kaupunki heräilee jouluvaloineen, juna-asema on vaisu. Konduktööri kuuluttaa varomaan asemalaitureita, koska ne saattavat olla yön jäljiltä "a wee bit slippy". 

Aurinko nousee. Kiitävät ohi valkoisiksi huurtuneet kumpuilevat pellot, ylämaiden lumihuippuiset kukkulat horisontissa, kivitalojen savupiipuista aaltoilevat pilvet. 
Tässä, pimeimmän keskellä, hetkellisessä valossa.