Työnnän paahtoleivät ääntä kohti ja päätän lähteä. Livahdan salaa North Berwickiin, pakoon elämää ja näitä pakottavia uraputkiajatuksia joihin yritän sovitella itseäni.
North Berwick on sellainen pieni merenrantakylä, jossa ihmiset tervehtivät kadulla vierasta kuin jossain 90-luvun "lämminhenkisessä" BBC-sarjassa. On niin vaitonaista, että kadulla kuulee omat askeleensa. Kävelen merenrantaan; hiekalle on kulkeutunut suuria kasoja rakkolevää. Vesirajassa kävelee perhe kumisaappaissa, onnellisena säntäilevä koira mukanaan. Hetken haluan sen, mitä heillä on.
Sitten menen istumaan laiturinnokkaan, katselen merelle päin, samaan suuntaan kuin lokki viereisellä kalliolla. Ilma on suolaista. Bass Rock kohoaa vedestä, sen ympärillä kiertelevät valkosuulat. Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon...
Lakkaan hetkeksi ajattelemasta tätä hetkeä. Ajattelen tulevaisuutta mummona, jossain työmaakonttiin rakennetussa kodissa meren äärellä. Merilintujen bongailua ikkunasta. Valkoviiksistä länsiylämaanterrieriä, akvarelleja seinillä.
Sitten lakkaan ajattelemasta kokonaan ja tuijotan aaltoja.
Illalla menen Paloman läksiäisiin -- tämä on sellainen kaupunki, josta kaikki ovat jatkuvasti lähdössä, just passing through; Judit kertoi vähän aikaa sitten valmistumisensa jälkeisestä kuukaudesta, jolloin meni joka ilta jonkun läksiäisiin, ja kuukauden loputtua havahtui asunnostaan yksin, ilman ketään kenelle soittaa.
Paloma on masentunut työnhausta, kiertää samaa paniikinomaista kehää kuin minäkin - jotain olisi pakko saada, ei tiedä miten alas haluaisi vajota, koska Starbucksiin päätymisessä on se riski, että lakkaa kirjoittamasta kokonaan. Kirjoittajan töistä on kuitenkin turha haaveilla. Hän huokaa ja kaataa minulle hillopurkkiin giniä, koska kaikki lasit on jo viety.
--
Maanantai - en onnistu menemään Dancebasen aamutunnille, koska sunnuntai-ilta venähtää tanssiessa Paloman kanssa keittiössä (tanssiminen kuin tanssiminen, I suppose). Vääntäydyn kirjastoon tekemään työhakemuksia. Pelaan niiden sijaan Candy Crushia, kunnes Jenni kutsuu luokseen. Kävelemme merenrantaa Newhavenin puolelle. Horisontin ylle laskee aurinko, ja ainoa lohtu näissä päivissä on tavata toisia yhtä epätoivoisissa tunnelmissa vaeltavia vastavalmistuneita, vertailla kuinka monesta paikasta on tullut kieltävä vastaus, kuinka montaa ei jaksa edes hakea koska niitä ei kuitenkaan saa, töniä toisiaan eteenpäin. Jennin väliaikaisasunnossa majaileva mopsin ja jackrussell-terrierin alapurentainen rakkauden hedelmä Steve seuraa minua innokkaana ympäri asuntoa ja tiputtelee tennispalloa parketille siinä toivossa, että heittäisin sen eteenpäin.
--
Torstaiaamu, bussi Glasgow'hun. Peltojen yllä kelluu usvaa, pikkukylien keskeltä paistaa tummuneita kivikirkkoja. Rinteillä nököttävät mustakuonoiset lampaat näyttävät tekaistuilta. Joku Skotlannin turisminedistämiskeskuksesta varmaan käy asettelemassa ne sinne joka aamu.
Käyn kuuntelemassa käsikirjoitusseminaarin puhujia, ehkä ainoana ulkomaalaistaustaisena natiivien joukossa. Alan ymmärtää, mitä Paloma tarkoitti puhuessaan skotlantilaisten sisäänpäinlämpiävyydestä - aina kun mainitsee ääneen, että aikoo jäädä, sanovat paikalliset (eivät koskaan tänne muuttaneet; he ovat käyneet läpi saman) että oh that's nice, jokseenkin subtekstillä fuck off, mitä sinä tänne tulet pelleilemään, mene takaisin sinne mistä tulitkin.
Se on kuulkaa kivaa tämä maahanmuuttajana oleminen! Haluan jäädä ihan kiusaa tehdäkseni.
--
Perjantai. Olen tanssinut hetken Skinnyn 10-vuotisbileissä ennen väsähtämistäni. Kun käännyn keskiyön maissa alas Royal Milea, ohi kävelee väsyneen näköinen matkalaukkua vetävä nuorimies ja hakee katsekontaktia. Hän esittelee itsensä Matthewksi ja kertoo tarinan siitä, miten seurasi kaupunkiin jotain tyttöä mutta romanssi ei tietenkään onnistunut, ja nyt Matthew on koditon ja etsii rahaa palatakseen viikon päästä Lanakshireen. Kaikki tämä saattaa hyvin olla sepitettä, mutta annan hänelle silti punnan; kaikkihan me vaellamme kodittomina tässä maailmassa, liuta tekosyitä mukanamme.
Hän kättelee minua ja sanoo "you're cute, you know. I would ask you out if I... you know, had a house and a job."
I know what you mean, Matthew.
--
Lauantai-iltapäivä; rintakehässä polttelee univaje, eilen nautittu mojito, sen torjumiseksi äsken syöty kikhernecurry, loputon stressi. Kampaajani sanoo että "you need to have a more positive outlook on life!", mihin minä äsähdän vastaukseksi jotain sen suuntaista, että turha tässä on käydä väkisin kieltämään tämän elämänvaiheen hankaluutta. "But what would your ideal job situation be?" hän inttää, enkä osaa vastata.
Haluaisin vain olla rauhassa. Haluaisin olla seitsemänkymmentä, ja asua siinä työmaakonttiin rakennetussa kodissa merenrannalla. Lähteä koiran kanssa kävelylle vesirajaan. Heittää sen noudettavaksi meren sileäksi hiomaa ajopuuta. Kumartua hypistelemään rantaan ajautunutta rakkolevää. Poimia simpukankuoren. Asettaa sen illalla ikkunalaudalle.
Katsoa ulos merelle, majakan vilkuttamaa valoa pimeän keskellä.
Olla ajattelematta.
