Maanantai on toisaalla

Maanantaiaamuna, kun ulkona paistaa aurinko, yllätän itseni kaipaamalla kevättalvista Tamperetta. Tahmelan sorsalammikkoa. Pispalan rinteitä. Nyt jos mää olisin siellä, niin patikoisin Pyynikin näkötornille syömään munkkia! Ja sitten mää kävisin kauppahallista ostamassa luomuvihanneksia, ja sitten mää menisin teatteriin!  
 

Niin, niin. Elämä on toisaalla. Se minä, jonka kuvittelen tekevän kaikki nämä asiat posket hehkuen on toisaalla, vaikka tiedän hyvin, etten kuitenkaan viitsisi lähteä tarpomaan pakkasessa Pyynikille, kauppahallin myyjä olisi tyypilliseen tapaan niin tyly, etten kehtaisi ostaa mitään, ja teatterissakin menisi vaan joku Vuonna '85:n haalea jatko-osa.

Samaan tapaan kuvittelen että ulkomailla ollessani minusta kuoriutuu se ihminen, joka sulavasti lipuu juhlista toisiin ja aloittaa uusia harrastuksia tuosta vain, vaikka tiedän olevani sen verran introvertti, että sosiaalisten interaktioiden määrää pitää tosissaan laskelmoida, ettei seuraavana päivänä joudu ryömimään sängyn alle. 

  

Tätäkö ne tarkoittavat sanoessaan, ettei itseään pääse pakoon? 

Televisiosta tulee Gentlemen Prefer Blondes, jonka miellän jonkinlaiseksi väsyneeksi heteronormatiivisuuden vintage-linnakkeeksi, mutta yhtäkkiä siinä on musikaalinumero, jossa suuri joukko ihonvärisiin tiukkoihin sortseihin pukeutuneita ruskettuneita miehiä tekee permantovoimistelua samalla kun Jane Russell laulaa rakkaudesta ja huitoo kärrynpyöriä heittäviä adoniksia puolihuolimattomasti sulkapallomailalla. 

Jane Russell itse on pukeutunut mustaan haalariin; miehet ovat tämän kohtauksen objekti, mikä tulee erittäin selväksi siitä, miten heidän pakaralihaksensa sijoitetaan kuva-alaan. Tällaista konventioilla leikittelyä mainstreamissa! 50-luvulla! 

Eivät ole ajat muuttuneet parempaan suuntaan. No vähän ovat, mutta kirjoittajille pitää sallia dramaattiset äänenpainot.