keskiviikko 6. elokuuta 2014

Levoton tuhkimo

Ovat vastanneet. Haluavat opiskelemaan, sinne minne itsekin halusin. Siihen kaupunkiin, josta olen jaksanut nähdä unta säännöllisin väliajoin, jonne joku vetää, tarttuu jänteisiin rintakehän sisällä ja kiskoo – mielikuvia toki kaikki, tai mistä minä tiedän.

Näin toki halusinkin.
Ja silti.
Huolestuttaa; päässä pyörivät opintotukihakemukset ja apurahat ja asuntohakemukset ja matkaliput ja lukukausimaksut ja kaikki kurjuuden potentiaali.

Jos onkin ihan tyhmää. Jos kaikki murenee omaan mahdottomuuteensa. Jos ryssin kaiken itse. En osaa mitään. Olen yksin. Väsyn Tescon itsepalvelukassoihin. Päädyn asumaan johonkin homeiseen elementtitaloon bulgarialaisten kokaiinia imuroivien kuulantyöntäjien kanssa.
En kuulu mihinkään.
Jos hän, kaupunkini, onkin kaiken tämän ajan vain hämännyt. Olen elänyt nämä kuukaudet illuusiossa; takertunut oljenkorsiin, lupauksiin paremmasta.
Jos hän, kaupunkini, onkin kuin ranskalainen lomarakastaja: lupailee paljon, mutta tosipaikan tullen katoaa rantadiskoon vehtaamaan jonkun puolalaisen teinitytön kanssa.

Tuntuu epämukavalta istua samassa huoneessa unelmansa kanssa, kun se äkkiä tuijottaakin kasvoista kasvoihin. Kuin sellainen epämiellyttävä hippifestareilla tavattu Bung-niminen hamppuhattuun sonnustautunut rastapää, joka uskoo merkitykselliseen katsekontaktiin ja tuijottaa silmiin minuuttitolkulla hermostuttavasti hymyillen.

Vaikka olen haikaillut muualle jo niin kauan kuin jaksan muistaa, on ajatus vuodesta (ainakin, mutta ei puhuta siitä) ulkomailla toteutuessaan niin suuri ja käsittämätön, että se tuntuu istuvan möykkynä rintakehäni päällä, eikä anna minun nähdä kasvojaan, tai ehkei niitä ole.

Ajatuksen tasolla kaikki on helpompaa: poimitaan unelmaan muutama irtonainen mielikuva (tässä kahvilassa mä kävisin jos asuisin täällä! Täältä mä ostaisin mun sukat! Tällasia mun ystävät olis!), mutta konkretiaa lähestyttäessä alkaa mielikuviin sekoittua nimetöntä kauhua.

En osaa olla tällaisten lahjojen kanssa yksin. Miten saduissa kaikki on päähenkilöille niin helppoa? Vaikka ne olisivat asuneet koko ikänsä savupirtissä samaan verkapeittoon verhoutuneena käpyjä syöden, astuvat ne puolen valtakunnan loistoon ja brokadikankaisiin ja fasaani-illallisiin kuin ei mitään? Kukaan ei puhu tästä osiosta: lasikengän äkillisestä epämukavuudesta, tarpeesta heittää kaikki käsistään ja juosta takaisin savupirttiin ja piiloutua verkapeiton sisään ja olla tulematta koskaan ulos.

Ja sitten ravaan tuolla helteessä joka päivä teeskennellen, että tämä kaikki on ihan normaalia. Käyn irtisanomassa liittymiä. Varaan pakettiautoja. Sanon työkkärin virkailijalle, että ”mä oon muuttamassa ulkomaille”; omiin korviin se kuulostaa jonkun toisen sanomalta repliikiltä ja odotan koko ajan, että virkailija näkee sen läpi (”Sinäkö?!”).
 
Ei se näe.

Ei kukaan näe, vaikka olen varma että näkee.

Ei näihin kuppaisiin jalkoihin ole aiemmin lasikenkiä saatu soviteltua.

Sentimentaalisuuttani olen säästänyt viimeistä pussia Tescon Scottish Blendiä, jonka nyt laitan aamuteeksi. Vähän mantelimaitoa joukkoon.

Maistuu kotoisalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti