sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Blast from the past


Päädyn jotenkin puolivahingossa klikkaamaan itseni Hotmailin Saapuneet-kansiossa kaikkein ensimmäisiin viesteihin, aina vuoteen 2000 saakka.

Ja mitä materiaalia sieltä löytyykään!
 

Siellä vuodatetaan, että se yksi typerä poika ei kerro itsestään mitään.
Sillä toisella on niin kiehtovat silmät.
Tästä karmeasta käpykylästä täytyy päästä helvettiin.
Kukaan täällä ei puhu mulle.
Luuletko että musta vois tulla runoilija.
 

Nauran sille, miten rakastettavan hölmöjä olemme olleet,
ja itken sille, miten rakastettavan hölmöjä olemme olleet.
 

Sitten löytyy myös viestejä salaisilta ihailijoilta, jotka ovat päätyneet jotain kautta blogiini – silloin olin vielä esillä omine kasvoineni – ja he väittävät näkevänsä katseessani jotain sellaisia ulottuvuuksia, joista itse en todellakaan ole ollut tietoinen.
 

Minne nämä ihailijat ovat aikojen saatossa kadonneet? Silloin oli vain yksi blogi; nyt on Twitter-tili ja Tumblr-tili ja goddam Facebook, ja silti tuntuu hyljeksitymmältä kuin koskaan. Alkaa lopulta kirjoittaa kuvitellen, mistä ihmiset pitäisivät. Tämä ei ole koskaan hyvä.
 

(Puhun palturia; totta kai ajattelen aina jollain tasolla sitä, mistä ihmiset pitäisivät. Ongelma se on ainoastaan, jos siitä muodostuu liian suuri tekijä.)

Tuolla kadulla söpöjä villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä katsellessani mietin, että elämässäni ei ole ollut läheskään tarpeeksi söpöjä villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä. Toisaalta söpöjen ihmisten ongelmaksi muodostuu aina se, että he edustavat vain sitä, mitä ei ole. Eivät söpöt ihmiset ole minun söpöjä ihmisiäni, ainoastaan ohi vilahtavia kangastuksia, joita minun olemassaoloni ei liikauta. Ekstroverteillä ei kai ole tällaisia ongelmia.
 

(Amerikkalaistytöt rupesivat sumeilematta iskemään Tescon kassapoikaakin, niin kuin siinä ei olisi ollut mitään erikoista. Miten tällaiseen johtopäätökseen edes päädytään?)
 

Iltaan mennessä sumu on hiipinyt niin paksuksi, että se peittää näkyvistä Calton Hillin roomalaiset (joonialaiset? Korinttilaiset?) pylväät ja koko St. Jamesin ostoskeskuksen. Kaasulämmitys pätkii tänään tavallista enemmän. Merkkivalo napsahtaa punaiselle väsyttyään ja pitää vähän väliä käydä resetoimassa. On hieman yksinäistä, ehkä puoliksi sunnuntai-iltaista melankoliaa, puoliksi oikeaa yksinäisyyttä.

Keitän paljon teetä ignoroidakseni ajatuksen siitä, että pitää palata. Se ei ihan toimi.


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti