Jokaiseen matkaan sisältyy se hetki, kun
ymmärtää saapuneensa paikkaan; jokin flesh-coloured
instant, kun on äkkiä läsnä ja tietää mitä se tarkoittaa. New Yorkissa se
saapuu kolmantena päivänä, kun kävelen pitkin Williamsburgin siltaa kohti Manhattania
auringon laskiessa ja käännyn vilkaisemaan taakseni Brooklynin tiilitalojen
kultaisiksi valottuvia julkisivuja. Jokin pysäyttää hetkeksi ja lyö ilmat
keuhkoista kertoakseen, että olen täällä. Olen tässä kliseiden värisessä
kaupungissa, joka on ollut minulle olemassa jo ennen kun tulin tänne, ja johon
ei voi saapua ilman mielikuvia, joista jokainen on yhtä aikaa tosi ja epätosi.
Eikä sitä voi täysin käsittää --
(there
is no way to contain this
no way
to understand the sheer magnitude of the place,
the
layers built by time and force and men long gone;
one
would have to peel off the pavement to see what lies beneath
and it
still wouldn’t be enough
to
answer the question you’ve forgotten
already)
Enkä osaa muuta kuin hengittää hetken ja
kääntyä sitten kohti Manhattania, jossa siirtotyöläisten kokoon nakuttelemat
pilvenpiirtäjät alkavat iskeä silmää alkavalle illalle.
Ulkona Harlem hiljenee maanantai-iltaan, eikä
kuitenkaan vaikene täysin missään vaiheessa: poliisiauto varoittelee
kadunkulmissa naukaisuillaan, helikopteri pörrää jossain päidemme yllä,
tavarajunien torvet kaikuvat paksuun ilmaan, erehtymättömän afroamerikkalaiset
äänet nauravat kadulla jollekin, mikä heille on yhteistä.
Kaikki tästä kaupungista on jo sanottu, enkä
osaa silti poistua mitään lisäämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti